Löysinpä kameran muistikortilta parin vuoden takaisia kuvia keväällisistä ruostepeijaisista. Olin päättänyt kokeilla ruosteen poistamista rautaosista elektrolyyttisellä menetelmällä. Menetelmä on kappaleille hyvin hellävarainen, koska käsiteltävä kappaleen pinnasta ei syövy pois mitään. Päin vastoin kappaleen pinnassa ruoste pienessä määrin jopa pelkistyy mustaksi rautaoksidiksi, mutta mitään varsinaista tervehtymistä ruostuneessa osassa ei tietenkään tapahdu. Mikä on ruostunut pois, se on mennyttä eikä palaa takaisin.
Oman päättelyni tuloksena arvelen, että ruostetta tehokkaasti irroittaa tässä menetelmässä katodin, eli puhdistettavan osan pinnalla kehittyvä vetykaasu. Kaasu saa alkunsa puhtaan metallin pinnassa, märän ruosteen alla. Sieltä purkautuessaan se tehokkaasti puskee ruostetta irti kappaleesta.
Näytä liitetiedosto 179
Kuvassa näkyy, miten piuhat kytketään, missä on plus, missä miinus. Väärin päin kytkeminen ei kannata, puhdistettava kappale alkaa silloin syöpyä.
Netistä löytyy
monenlaisten sammioiden kuvia, kun hakee sanoilla
electrolytic rust removal. Käytetyin teholähde lienee akkulaturi. Itsellä nälkä kasvoi syödessä, otin varsin pian virtalähteeksi tavallisen puikkohitsaustasasuuntaajan, joka on varsin tehokas kapistus tähän puuhaan

.
Näytä liitetiedosto 180
Kuvan sammiossa pulisee kokonainen carinan taka-apurunko. Virta kuvan prosessissa on sadan ampeerin hujakoilla. Kuvassa on tilanne noin tunti virran kytkemisen jälkeen. Aloittaessa liemi oli täysin kirkasta, kaikki kuvan ruostevelli on noussut puhdistettavasta osasta. Pintaan kihoava kaasu ja rasva muodostavat pintaan paljon vetykuplia, keskellä oleva uretaanilta näyttävä mössö on anodilta pieninä kuplina nousevaa happea. Tuohon pöperöön kun sohaisee nestekaasutöhöllä, kuuluu melkoinen pamaus tai ropina.
MISSÄÄN NIMESSÄ TÄLLAISTA VEDYNKEHITINTÄ EI SAA KÄSITELLÄ SISÄTILOISSA!
Anodiksi tässä touhussa kelpaa miltei mikä tahansa rauta, paitsi ruostumatonta tai haponkestävää ei terveyssyistä kannata liemeen laittaa, vaikka jotkut niitä saattaisivatkin kehua. RST:ssä ja HST:ssä on merkittävän paljon nikkeliä ja kromia, jotka liemeen liuetessaan tekevät siitä ongelmajätettä. Niinsanottu
kuudenarvoinen kromi on epäterveellistä evästä, jota tässä prosessissa saattaa RST/HST-anodeja käytettäessä syntyä.
Kuvan puljussa on pohjalla anodina teräslevyn paloja, jotka on kytketty toisiinsa hitsaamalla väliin harjateräksen pätkiä. Niiden päällä on tiiliä ja tiilien päällä puhdistettava osa.
Näytä liitetiedosto 181
Yllä olevassa kuvassa näkyy apurungosta irronneen ruosteen määrä

, tai oikeastaan
osa siitä. Seuraavassa kuvassa on puhdistuksen lopputulos elektrolyysin ja painepesurilla pesun jälkeen:
Näytä liitetiedosto 182
Pinta on puhdistunut aika kivasti, etenkin jos huomioidaan tehdyn fyysisen työn vähäinen määrä. Tämän kyseisen osan tarkempi tutkiskelu johti siihen, etten enää sitä auton alle laittanut, vaan hankin toisen samanvuotisen Carinan, vanha jäi varaosa-autoksi.
Tässä on puhdistumassa kaikenlaista kampetta pienemmässä sammiossa:
Näytä liitetiedosto 183
Rautalanka, asennusvanne ja pultit ovat toimivia välineitä kytkettäessä puhdistettavia osia. Tämä pienempi sammio koostuu uloimmaisena näkyvästä sinisestä muoviastiasta, peltilevyistä kokoon hitsatusta anodista ja parista muovikorista, jotka toimivat liuoksessa eristävänä erottimena. Kuvan muovikorin sisällä olen pitänyt vielä toista, hieman pienempää koria. Tällainen pytty on aika tehokas, anodi ympäröi puhdistettavia osia joka puolelta. Sähkövirta liuoksessa kulkee muovikorien rei'istä ja muovikorit estävät oikosulun anodin ja puhdistettavien osien välillä. Tyypillinen virran voimakkuus tässä paljussa oli nelisenkymmentä ampeeria. Yön yli pulistuaan vesi usein miltei kiehui. Kuuma liuos irrottaa samalla kätevästi myös rasvaa. Hilseilevä maalikin irtoaa, kun sen reunojen alla kehittyvä vety puskee sitä irralleen.
Korissa lojuva pussi on kidesoodaa, jolla liuoksesta saadaan sähköä johtavaa. Kuinka paljon soodaa pitää liuoksessa olla, se on aika hämärä kysymys. Asiaa voisi tietysti tutkia mittamalla prosessissa kulkevaa virtaa ja sen suhdetta soodan määrään. Tällöin tarvittaisiin tietenkin vakiojännitelähde, eikä vakiovirtalähde kuten hitsaustasasuuntaaja. Oma ohjeeni kuuluu: "reilu rukkasellinen pytylliseen". Liian vähäinen määrä estää sähkön kulkua, mutta liiallisesta määrästä ei ole haittaa, paitsi kustannusmielessä.
Näytä liitetiedosto 184
Tässä kuva Valmetin akkutelineistä ennen elektrolyysiä:
Näytä liitetiedosto 185
Tällainen pinta on elektrolyysin jälkeen, osia on teräsharjattu hieman:
Näytä liitetiedosto 186
Elektrolyysissä pinnalle jää kerros mustaa rautaoksidia, joka lähtee pois kohtuuhyvin painepesurillakin tai sitten teräsharjalla. Itse olen kuitenkin mieltynyt fosforihappokäsittelyyn elektrolyysin jälkeen. Happokäsittelyssä kappaleeseen saa harmaan fosfaattipinnan, joka on hyvä alusta maalille. Fosfatoitu pinta näyttää myös panevan ruostumiselle jonkin verran hanttiin, käsitelty kappale ei ruostu aivan heti. Seuraavassa kuvassa on edelleen hapossa käynyt akkuteline.
Näytä liitetiedosto 187
Varsinaisesta happokäsittelystä taidan kirjoittaa
tähän toiseen viestiketjuun.
Tämä käsittely voi olla ongelmallinen, jos käsitellään jousia tai vaikkapa karkaistuja osia. Kehittyvä vety löytää tiensä myös metallin sisään, raerajoille. Lehtijouset, yms. saattavat tässä käsittelyssä muuttua hauraiksi, ellei vetyä saada metallista pois. Tämä onnistuu esim. lämpökäsittelemällä. Muutaman tunnin "leipominen" 150-asteisessa paistinuunissa pudottaa vetyhaurauden riskiä jo paljon, mutta varsinaista lämpökäsittelyreseptiä en osaa antaa. Mututuntumalla sanoisin, mitä pidempään, sitä parempi. Vuorokauden lämmössä pitämisellä varmaankin saadaan jo tulos, joka ei lisäajasta enää mainittavasti parane.